Ajaa alas vai kehittää?

Sektoritutkimuslaitokset ovat suurennuslasin alla tänä keväänä. Hallitusohjelmassa asetettiin tavoitteeksi tutkimuslaitosten yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi sekä niiden ja yliopistojen työnjaon selkeyttäminen. Perustutkimusta tulisi siirtää yliopistoihin, ja tutkimuslaitokset keskittyisivät aikaisempaa enemmän ajankohtaisiin, esimerkiksi hallitusohjelmissa kuvattuihin yhteiskunnan ongelmiin ja kehittämistarpeisiin. Sektoritutkimuksen tavoitteita koordinoitaisiin valtioneuvoston kansliassa. Sektoritutkimuslaitokset on jo aiemmin mainittu säästökohteina tuottavuusohjelman hengessä: pitäisi saada enemmän tuloksia vähemmillä resursseilla.

Parhaimmillaan valtion tutkimuslaitokset kattavat koko tiedontuotannon ketjun aineiston keruusta tutkimuksen ja kehitystyön kautta valmiisiin sovelluksiin ja asiantuntija-apuun päätöksentekijöille. Esimerkiksi ympäristönsuojelun alalla perustana ovat monet pitkäaikaiset ympäristöseurannat, joiden avulla nykytilanne voidaan suhteuttaa aiempaan. Tätä tietoa käyttäen syntyy ymmärrys syy-seuraussuhteista ja ongelmien ratkaisuvaihtoehdoista, aikaa myöten myös käytännön sovellukset ja asiantuntijapalvelut.

Tällainen ketju on ominainen juuri sektoritutkimuslaitoksille. On vaikea ajatella, että esimerkiksi korkeakoulu sitoutuisi huolehtimaan ympäristöseurannoista ja ylläpitämään tietojärjestelmiä tai avustaisi ministeriötä direktiivien toimeenpanossa.

Tutkimus on tiedon jalostamisen ja sektoritutkimuslaitoksen asiantuntijaroolin kovaa ydintä. Sen pitää olla korkeatasoista, jotta seuranta-aineistosta saadaan irti mahdollisimman paljon. Laajojen aineistojen käsittelyssä tarvittava mallien kehittäminen on tärkeä osa tutkimusta.

Tutkimuslaitoksissa pyritään nykyään moni- ja poikkitieteelliseen tutkimusotteeseen, jota yhteiskunnalliset ongelmat vaativat. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnän ja luonnonvarojen kestävän käytön kysymykset vaativat sekä luonnontieteellistä että yhteiskuntatieteellistä tarkastelua. Tällaiset tarpeet korostavat sekä laajaa että syvällistä tieteellistä osaamista. Ilman sitä päätöksentekijöille annettavan asiantuntija-avun eväät on nopeasti syöty. Tutkimus antaa käsityksen tiedon ja sitä kautta myös päätöksenteon tietopohjan epävarmuuksista. Politiikka on paitsi tahdon, myös tiedon asia.

Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyötä kannattaisi mieluummin kehittää kuin pyrkiä tehtävien siirtoon. Voitaisiin luoda lisää yhteisiä professuureja ja tutkijavirkoja sekä yhteistä tohtorikoulutusta. Yliopistot tuovat yhteistyöhön viimeisimmän tiedon ja ahkerat jatko-opiskelijat, tutkimuslaitokset ongelmakeskeisen ja monitieteisen lähestymistavan sekä juuri niille ominaisia tutkimuksen järjestelmiä ja voimavaroja, kuten pitkäaikaiset tutkimuskokeet ja seurannat, mittavat tietokannat tai vaikkapa tutkimusalukset. Hyöty on molemminpuolista.

On myös puhuttu tutkimuslaitosten yhdistämisestä. Se pitäisi tehdä harkiten, nykyiset vahvuudet säilyttäen. Moniarvoinen ja eri lähtökohdista käytävä tieteellinen keskustelu on myös tarpeen turvata. Sitä tarvitaan esimerkiksi arvioitaessa luonnonvarojen lisääntyvän käytön kestävyyttä tai ekosysteemipalvelujen hyötyjä ja saatavuutta.