Happamoituminen

Happamoitumisella tarkoitetaan sitä, että maaperän tai vesistöjen kyky vastustaa eli neutraloida ilmasta tulevaa hapanta laskeumaa alkaa heikentyä. Happamoittavia yhdisteitä laskeutuu maan pinnalle sateen mukana märkälaskeumana tai hiukkasissa ja kaasuissa kuivalaskeumana. Ekosysteemi voi ajan myötä menettää neutraloimiskyvyn eli puskurikyvyn lähes kokonaan, jos hapan laskeuma on ympäristön sietokyvylle liian suuri.

Sadevesi on luontaisestikin hieman hapanta, mutta tietyt ilmansaasteet tekevät siitä entistäkin happamampaa. Fossiilisten polttoaineiden, kuten kivihiilen, öljyn ja turpeen palaessa syntyy savukaasuja, jotka sisältävät rikin ja typen oksideja. Nämä oksidit reagoivat kemiallisesti ilmassa ja syntyy happoja, jotka huuhtoutuvat sateen mukana alas.

Karut metsäjärvet herkkiä happamoitumiselle

Luonnossa happamoitumisesta on haittaa monelle kasville ja etenkin vesieliöille. Happamoitumisen vaikutukset vesieliöihin eivät aina johdu suoranaisesti veden happamuudesta vaan siitä, että happamissa oloissa maaperästä huuhtoutuu eliöille myrkyllisiä alumiini- ja raskasmetalli-ioneja.

Kaikkein herkimpiä happamoitumiselle ovat pohjoisten seutujen karut vesistöt ja metsämaat, sillä niiden luontainen puskurikyky happamoitumista vastaan on heikko. Rehevien alueiden maaperässä ja kivilajeissa on usein paljon kalkkia, joka parantaa puskurikykyä ja ehkäisee happamoitumista.

Happamoitumista 1960-luvulta alkaen

Happamoitumista alkoi ilmetä 1960-luvulla, kun teollisuuden päästöt lisääntyivät voimakkaasti eivätkä savukaasujen puhdistusmenetelmät olleet vielä kehittyneet nykyiselleen.

Ongelmaan herättiin suhteellisen hitaasti, vaikka uhkakuvat happosateen vaikutuksista olivat vakavia: kalattomia järviä, kuolleita metsiä ja pahoin ruostuneita metallirakenteita. Lopulta päästöjen vähentämisestä sovittiin kansainvälisillä sopimuksilla, jotka ovat purreet etenkin rikkilaskeumaan.

Hapan laskeuma vähentynyt - vesistöt toipumassa happamoitumisesta

Rikkilaskeuman voimakkaan pienentymisen seurauksena rikkiyhdisteiden määrä on vähentynyt ja puskurikyky kasvanut kaikentyyppisissä järvissä 1990-luvulla. Suomen pienistä järvistä arviolta 5 000 onkin toipumassa happamoitumisesta.

Tätä osoittaa esimerkiksi ahvenkantojen runsastuminen monissa metsäjärvissä, joissa kalakannat ovat kärsineet veden happamoitumisesta 1970- ja 1980-luvuilla. Ensimmäiset merkit kantojen elpymisestä havaittiin Etelä-Suomessa jo 1990-luvun alkupuolella. Myönteinen kehitys voi osittain johtua myös suotuisista leudoista talvista ja lämpimistä kesistä.

Pohjavesien toipuminen voi olla hitaampaa

Happaman laskeuman väheneminen näkyy myös pohjavesissä veden laadun parantumisena. Toipuminen voi kuitenkin olla hitaampaa kuin pintavesistöissä. Rikkiyhdisteet ja muut epäpuhtaudet sitoutuvat maapartikkelien pinnoille ja vapautuvat vähitellen maaperästä pohjaveteen. Alueen maaperän ominaisuuksista paljolti riippuu kuinka pitkään happamoitumisesta toipuminen pohjaveden osalta tulee kestämään.

Vesistöjen happamoituminen sulfaattimailla

Ilmansaasteiden lisäksi happaman maaperän kuivatus aiheuttaa vesistöjen happamoitumista. Happamia sulfaattimaita esiintyy Länsi-Suomen ja erityisesti Pohjanmaan rannikolla ja jokilaaksoissa. Joet ja jokisuistot kärsivät tällä alueella vakavasta happamoitumisesta, millä on huomattava haitallinen vaikutus veden laatuun, vesiluontoon, kalatalouteen ja raakaveden ottoon. Happamoituminen on ainakin Pohjanmaan vesistöjen vakavin ongelma.

Toisin kuin happosateiden vaikutusten kohdalla, ei jokivesistöissä ole juurikaan havaittu myönteistä kehitystä. Hapan maaperä onkin pysyvä ongelma, joskin happamuus vähenee hyvin hitaasti happamuuden huuhtoutuessa pois. Happamuusongelman esiintymiseen ja ajoittumiseen vaikuttavatkin enemmän säätekijät ja ihmisen toiminta