Tunturiluontotyypit

© Seppo Tuominen

Tunturilla tarkoitetaan vuorimuodostumaa, jolla on puuton lakiosa. Varsinaisilla tuntureilla on erotettavissa aito arktis-alpiinisten kasviyhdyskuntien leimaama tunturipaljakka. Eteläisillä "tuntureilla" ei juuri esiinny aitoa tunturipaljakkaa, vaan ne ovat vaaroja, joiden metsänraja on alentunut.

Tunturiluonnon suojelu ja uhanalaisuus

Valtaosa tunturiluonnosta sijaitsee erilaisilla suojelualueilla, kuten kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla. Maankäyttöpaineet Pohjois-Suomessa ovat vähäisemmät kuin etelämpänä. Tunturiluonto ei kuitenkaan ole turvassa sen tilaa muuttavilta tekijöiltä, joista merkittävimmät ovat porojen ylilaidunnus ja tulevaisuudessa yhä enenevästi ilmastonmuutos.

Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa tunturiluontotyyppeihin luettiin puuttoman paljakan ja tunturikoivuvyöhykkeen kivennäismaat, yhteensä noin 1,3 miljoonaa hehtaaria tunturiluontoa. Luontotyypeistä on lukumääräisesti uhanalaisia 15 %, mikä vastaa reilua kymmenesosaa pinta-alasta. Uhanalaisimpia ovat lumenpysymät, joiden määrä on voimakkaasti vähentynyt, ja vähentymisen arvioidaan kiihtyvän ilmastonmuutoksen mukaan. Uhanalaisia ovat myös kuivimmat jäkäläiset tunturikoivikot, osa tunturikankaiden luontotyypeistä ja yksi lumenviipymätyyppi.

Laadultaan heikentyneitä, mutta ei kuitenkaan vielä uhanalaisia, on noin puolet tunturien luontotyypeistä. Näiden silmälläpidettävien luontotyyppien pinta-alaosuus on peräti 77 %.

Porolaidunnus heikentänyt tunturikoivikoiden ja tunturikankaiden laatua

Tunturiluontotyyppien tärkeimpänä uhanalaistumisen syynä on voimakas, pitkäkestoinen porolaidunnus. Villi tunturipeura ja siitä kesytetty poro on aina kuulunut pohjoiseen tunturiluontoon. Poronhoito on kuitenkin tehostunut merkittävästi 1970-luvulta alkaen muun muassa loislääkinnän, ruokinnan ja vasateurastuksen myötä, mikä on mahdollistanut poromäärien pitämisen jatkuvasti suhteellisen korkeina.

Ylilaidunnuksen vaikutukset näkyvät selvimmin kesälaidunalueiden tunturikoivikoissa ja karuilla tunturikankailla, missä varsinkin poronjäkälien määrä on vähentynyt voimakkaasti ja jäkälälajien runsaussuhteet ovat muuttuneet. 

Porot syövät halukkaasti tunturikoivun vesoja ja taimia ja koivun uudistuminen on paikoin estynyt. Tunturikoivikoista yli puolet sijaitsee kesälaidunalueilla, joissa koivu ei käytännössä uudistu.

Ilmastonmuutos muuttaa myös tunturiluontoa

Ennusteiden mukaan ilmaston lämpeneminen on voimakkainta pohjoisilla alueilla. Metsänraja voi siirtyä vuoteen 2100 mennessä yli 330 metriä ylemmäksi, jolloin puutonta paljakkaa säilyisi vain Enontekiön Lapissa. Kuitenkin monet kivikkoiset alueet pysyvät puuttomina, vaikka lämpöolot muuttuisivat tunturikoivulle ja männylle suotuisiksi. Ilmaston lämpeneminen edistää myös tuhohyönteisten, kuten tunturi- ja hallamittarin esiintymistä sekä äärevöittää sääilmiöitä, mikä voi hidastaa tai estää metsittymistä. 

Ennuste puuttomalle paljakalle ominaisten ilmasto-olosuhteiden esiintymisestä tulevaisuudessa. Vuosien 1971–1990 ilmasto-olosuhteiden perusteella puutonta paljakkaa esiintyi alueilla, jotka sijaitsevat yli 300 m mpy, erityisesti Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Karttaan on vihreällä merkitty nämä yli 300 m mpy korkeudella olevat alueet. Punaisella on kuvattu alueet, joilla HadCM3 B1 ilmastoskenaarion ennusteen perusteella sijaitsevat tunturipaljakalle ominaiset ilmastoalueet vuosina 2071-2100. © SYKE, Maanmittauslaitos lupa nro 7/MYY/08

Ilmastonmuutos erilaisine lämpötila-, sade- ja tuuliolojen muutoksineen on vielä vaikeasti ennustettavissa, ja vaikutukset eri luontotyyppeihin ovat hyvin erilaisia.

Tunturiluonnon tulevaisuus

	© Seppo Eurola

Ilmastonmuutoksen hillitseminen on välttämätöntä tunturiluonnon säilyttämiseksi. Paikallisella tasolla porojen aiheuttamaa laidunnuspainetta tulisi säädellä ja laidunkiertoa kehittää, jotta ylilaidunnettujen luontotyyppien ekologinen tila parantuisi ja tunturikoivun uudistuminen varmistuisi.  

Myös matkailurakentamista, maastoliikennettä ja retkeilyä olisi ohjattava luontoarvot huomioon ottavalla maankäytön suunnittelulla, tehostetulla valvonnalla ja kulumista vähentävillä retkeilyreittien rakenteilla.

Lähteet:

Norokorpi, Y., Mäkelä, K., Tynys, S., Heikkinen, R., Kumpula, J., Sihvo, J., Eeronheimo, H., Eurola, S., Johansson, P., Neuvonen, S. & Virtanen, R. 2008. Tunturit. Julkaisussa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. Osa 1, s. 175–214.
SY 8/2008 Suomen luontotyyppien uhanalaisuus

Norokorpi, Y., Eeronheimo, H., Eurola, S., Heikkinen, R., Johansson, P., Kumpula, J., Mäkelä, K., Neuvonen, S., Sihvo, J., Tynys, S. & Virtanen, R. 2008.Tunturit. Julkaisussa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. Osa 2, s. 467–541.
SY8/2008 LuTu, Osa 2, 8 Tunturit.pdf (6 808 kt)

Sivun alkuun