Rannat

Rannalla tarkoitetaan keskimääräisen ylimmän ja alimman vedenkorkeuden välistä rannan osaa maan ja veden vaihettumisalu­eesta. Monet rantojen luontotyypit esiintyvät keskive­den molemmin puolin, esimerkiksi ruovikot ulottuvat pysyvästi vedenalaisen rannan ylä­osasta maarannan yläosiin. Rannat on luokiteltu tässä avoimiin tai vähäkasvistoisiin substraattirantoihin ja kasvillisuusrantoihin. Avoimella rannalla kasviton substraattipinta (esimerkik­si kivikko, hiekka, savi) on vallitseva ja kasvillisuus esiin­tyy laikuittain. Kasvittuneet rannat on jaoteltu rantapen­saikoihin, ruovikoihin ja suurhelofyyttien kasvustoihin sekä suursaraikoihin.

Rantojen luokittelussa järvenrantojen luontotyypit sisältävät myös lampien rannat ja jokien rannat kattavat myös purojen rannat, siltä osin, kun selkeä rantatyyppi on näillä pienvesillä erotettavissa. Rantaluontotyypit ovat päällekkäisiä luontotyyppejä muiden arvioitujen, laajempien sisävesiluontotyyppien kanssa.

Rantaluontotyyppejä arvioitiin myös muissa luontotyyppiryhmissä: Rantakalliot arvioitiin kallioiden ja kivikoiden, luhdat ja muut rantasuot soiden, tulvametsät metsien sekä rantaniityt ja tulvaniityt perinnebiotooppien yhteydessä.

Sisävesien ja rantojen asiantuntijaryhmä luokitteli tarkastelemansa rannat 17 luontotyyppiin: järvien kivikko- ja lohkarerannat, järvien sora- ja somerikkorannat, järvien hiekka- ja hietarannat, järvien eroosiotörmät, järvien savi- ja hiesurannat, järvien sekalajitteiset rannat, järvien muta- ja liejurannat, järvien rantapensaikot, järvien ja jokien ruovikot ja suurhelofyyttien kasvustot, järvien ja jokien suursaraikot, jokien kivikko- ja lohkarerannat, jokien sora- ja somerikkorannat, jokien hiekka- ja hietarannat sekä -särkät, jokien eroosiotörmät, jokien savi- ja hiesurannat, jokien sekalajitteiset rannat sekä jokien rantapensaikot.

Esimerkkinä järvien sora- ja somerikkorannat

Ilman kasvillisuutta oleva pienistä kivistä koostuva ranta.
© Kuva: Anssi Teppo.

Luonnehdinta: järvien sora- ja somerikkorannat ovat avoimia tai vähäkasvistoisia rantoja, joiden maa-aines on pääosin soraa (raekoko 2–60 mm). Niitä esiintyy yleensä olosuhteissa, joissa maaperä on lajittunutta glasifluviaalista ainesta ja ranta on aaltojen kulutukselle alttiissa paikassa avoimen järvenselän yhteydessä. Soran seassa on usein kiviä, lohkareita ja hiekkaa.

Veden alla sora- ja somerikkovyöhyke voi loivilla pohjilla ulottua melko pitkällekin ja usean metrin syvyyteen. Kuivan maan puolella vyöhyke on yleensä kapea, nauhamainen, mutta voi olla pitkä. Vyöhykkeen leveys riippuu rannan jyrkkyydestä, aaltovoimien vaikutuksesta sekä vedenkorkeuden vuotuisesta vaihtelusta. Avoin ranta voi rajautua jyrkästi kangasmetsään, mahdollisesti jääntyönteen aikaansaaman rantavallin rajaamana.

Sora- ja somerikkorannat ovat aaltovoimien ja karun maapohjan vaikutuksesta kasvillisuudeltaan niukkoja sekä maan että veden puolella. Niillä voi esiintyä suhteellisen monia rantalajeja, mutta kasvien peittävyys on pieni. Kuollutta, kaatunutta puuainesta on luonnontilaisilla rannoilla paikoin runsaasti. Tyypillisiä selkärangattomia eläimiä ovat soran ja kivien muodostamien erilaisten mikrohabitaattien suojissa elävät lajit, jotka hyödyntävät soran ja kivien pinnalla kasvavia yksisoluisia leviä tai suodattavat veden mukanaan tuomaa orgaanista ainesta.

Sora- ja somerikkorantoja esiintyy harjualueilla ja päätemoreenien alueilla. Ne ovat edustavimpia suurten ja keskikokoisten järvien rannoilla, joissa rantavoimat ovat riittävän voimakkaita pitämään rannan avoimena.

Esimerkkinä järvien ja jokien suursaraikot

Korkea kasvillisuuden reunustama järvi.
Karjasaari, Kotka. © Kuva: Seppo Tuominen.

Luonnehdinta: järvien ja jokien suursaraikot ovat kookkaiden sarojen luonnehtimia, kasvillisuudeltaan sulkeutuneita tai lähes sulkeutuneita rantoja. Niitä tavataan paitsi järvien ja jokien rannoilla myös jokisuistoissa. Ne esiintyvät pääosin ns. varsinaisen rannan (eulitoraali) eli keskiyläveden ja keskialaveden välisellä rannan osalla, hieman järviruo’on ja muiden suurhelofyyttien kasvustoja ylempänä.

Tiheimmillään suursarojen kasvustot ovat hienoaineksisilla, suojaisilla savi-, siltti- ja hiesurannoilla sekä liejupohjilla. Suotuisilla kasvupaikoilla suursarat voivat kasvaa 1–1,3 m korkeiksi, niukkaravinteisilla paikoilla niiden korkeus on 50–80 cm.

Suursaraikkoja muodostavat yleisesti pullo-, jouhi- ja viiltosara, pohjoisessa myös vesisara, toisinaan luhta-, idänpiukka-, mätäs- ja tupassara.

Suursaraikkolajit muodostavat vakaissa oloissa suuria klooneja, joissa on yleensä suhteellisen vähän muita lajeja. Vallitsevien suursarojen kasvustoissa tavataan vaihtelevassa määrin muita saralajeja, kookkaita ilmaversoislajeja (kuten järviruoko, järvikaisla, osmankäämit) tai muita rantakasvilajeja. Sekalajitilanteet syntyvät usein sukkession tai erilaisten häiriötilanteiden seurauksena. Häiriötä aiheuttavat jääeroosio, laidunnus tai vesikasvien niitto.

Aikaisempaan nähden vesistöt ovat viime vuosikymmeninä rehevöityneet ja rantalaidunnus on vähentynyt. Tämä on suosinut paikoin saraikkojen palautumista, mutta useammin järviruoko tai muut kookkaat helofyytit, kuten isosorsimo tai osmankäämit ovat syrjäyttäneet suursaraikkoja. Paikoin suursaraikot ovat myös herkkiä pensoittumaan.

Suursaraikot ovat merkittäviä elinympäristöjä monille eläinlajeille. Esimerkiksi useat kahlaajat ja rantakanat esiintyvät saraikkokasvillisuudessa. Saraikot ovat merkittäviä myös selkärangattomille eläimille, esimerkiksi takolimakotiloille.

Julkaistu 27.1.2020 klo 16.20, päivitetty 27.1.2020 klo 16.20