Virtavedet

Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa virtavesien luokittelussa sovellettiin järvien tapaan osin vesienhoidon pintavesityypittelyä kuitenkin joitakin tyyppejä yhdistäen. Lisäksi kuvattiin joitain uusia luontotyyppejä. Virtavedet on luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa jaettu tunturialueen, havumetsävyöhykkeen ja meanderoiviin virtavesiin. Havumetsävyöhykkeen virtavesissä savimaan virtavedet luokiteltiin erikseen muista, kangas- ja turvemaalla esiintyvistä virtavesistä. Luokitteluun vaikutti myös virtaveden koko, joka on riippuvainen valuma-alueen koosta. Pienillä virtavesillä valuma-alueen koko on alle 100 km2 ja ne voidaan jakaa edelleen noroihin (kausikuivia), latvapuroihin sekä puroihin ja pikkujokiin. Suuremmat havumetsävyöhykkeen joet (valuma-alue yli 100 km2) jaettiin edelleen keskisuuriin (valuma-alue 100–1 000 km2), suuriin (valuma-alue 1 000–10 000 km2) ja erittäin suuriin (valu­ma-alue > 10 000 km2) jokiin. Tunturialueella valuma-alueeltaan yli 100 km2 jokien tarkempaa alaluokittelua ei tehty.

Uusina virtavesityyppeinä edelliseen uhanalaisuusarviointiin verrattuna kuvattiin meanderoivat virtavedet sekä vesiputoukset ja könkäät. Uudet luontotyypit esiintyvät virtavesijatkumoiden osina ja ovat päällekkäisiä muiden virtavesityyppien kanssa.

Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa virtavedet luokiteltiin 18 luontotyyppiin: tunturialueen norot, tunturialueen latvapurot, tunturialueen purot ja pikkujoet, tunturialueen joet, tunturialueen vesiputoukset ja könkäät, havumetsävyöhykkeen norot, havumetsävyöhykkeen latvapurot, savimaiden latvapurot, havumetsävyöhykkeen purot ja pikkujoet, savimaiden purot ja pikkujoet, keskisuuret havumetsävyöhykkeen joet, keskisuuret savimaiden joet, suuret havumetsävyöhykkeen joet, suuret savimaiden joet, erittäin suuret joet, havumetsävyöhykkeen vesiputoukset ja könkäät, meanderoivat purot ja pikkujoet sekä meanderoivat joet.

Esimerkkinä tunturialueen vesiputoukset ja könkäät

Pienehkä vesiputous syksyisesten puiden reunustamalla kalliolla.
Fiellun putous, Utsjoki. © Kuva: Anssi Teppo.

Luonnehdinta: putoukset ja könkäät ovat vesiluontotyyppiemme joukossa omaleimaisia, vaikuttavia ja vähän tutkittuja harvinaisuuksia. Korkeimmat ja edustavimmat vesiputouksemme esiintyvät tunturialueella. Tunturialueen vesiputousten esiintyminen painottuu Enontekiön ja Utsjoen tuntureille, eteläisemmistä tuntureista erillisesiintymä on Pyhätunturin alueella.

Putousten ja könkäiden korkeus voi tunturialueella vaihdella Suomen vesiputoukset -sivustolle koottujen tietojen mukaan muutamasta metristä aina Enontekiön Kitsijoessa esiintyvään putousten ja könkäiden sarjaan, jonka korkeus on yhteensä lähes 118 metriä. Vaikuttavimmat pystysuorat putouksemme tunturialueella ovat syntyneet usein kohtaan, jossa kallioperässä on ruhje ja kulutuskestävyydeltään kahden erilaisen kivilajin välinen raja. Vesi virtaa hyvin kulutusta kestävää kivilajia olevan kallion päällä kuluttaen sitä hitaasti. Tämän kivilajin alla oleva pehmeämpi kivilaji sen sijaan kuluu yläosaa nopeammin putouksen virran ja roiskeveden vaikutuksesta. Kulutus kohdistuu myös putouksen taakse synnyttäen pehmeämpään ainekseen onkalon. Syventyessään riittävästi onkalon katto-osa romahtaa, jolloin putouksen reuna perääntyy ylävirtaan ja paikalle syntyy rotko.

Veden nopea virtaus ja erityinen pienilmasto, joka on kesälläkin viileä ja kostea luovat erityiset olosuhteet lajistolle, esimerkiksi kallio- ja kivipinnoilla eläville lehti- ja maksasammalille ja vesihyönteisille. Vesiputousten lajistoa ei ole Suomessa vielä systemaattisesi tutkittu, mutta sen oletetaan olevan keskimääräistä virtavesiluontoa monimuotoisempaa ja putouksista on jo löydetty useiden uhanalaisten lajien esiintymiä.

Esimerkkinä erittäin suuret joet

Leveä Kymijoki virtaa metsän keskellä.
Kymijoki. © Kuva: Seppo Tuominen.

Luonnehdinta: Suomessa on kahdeksan erittäin suurta eli valuma-alueeltaan yli 10 000 km2 :n jokea: Vuoksi, Kymijoki, Kokemäenjoki, Oulujoki, Iijoki, Kemijoki, Ounasjoki ja Tornionjoki. Tenojoki käsiteltiin sisävesien uhanalaisuuden arvioinnissa tunturialueen jokien yhteydessä.

Erittäin suurten jokien välillä on huomattavaa vaihtelua esimerkiksi luontaisessa hydrologiassa ja veden värissä ja muissa ominaisuuksissa muun muassa järvisyyden ja valuma-alueen vallitsevan maaperän suhteen ja tämä heijastuu myös eliöstöön. Runsasjärvisyys tasaa Vuoksen ja Kymijoen virtaamavaihteluja, kun taas vähäjärvisen ja maatalousvaltaisen Kokemäenjoen virtaamavaihtelut ovat erittäin suuria. Eteläiset suurjoet Vuoksi ja Kymijoki ovat luontaisesti melko kirkkaita tai vähähumuksisia, pohjoiset taas humuksisia. Kokemäenjoki on valuma-alueensa perusteella luontaisesti vähähumuksinen kangasmaan joki, mutta nykyisessä tilassaan se on kuitenkin etenkin tulva-aikoina savisamea. Pohjoisimmat suurjoet ovat vähäjärvisiä, ja niillä tulviminen on luontaisesti voimakasta.

Suurjokien suvannot ovat syviä ja hidasvirtaisia sedimentoitumisalueita, ja niiden eliöstö on samankaltaista kuin järvissä. Koskissa vedenalaiset sammalkasvustot ja pohjaeläimistö ovat runsaita. Tulvatasanne kehittyy sopivissa maastonkohdissa laajaksi, ja suurten jokien rannoilla tavataan arvokkaita rantatyyppejä. Suurjokien suistot ovat linnuston, kalaston ja kasvillisuuden kannalta erittäin merkittäviä, laajoja muodostumia, kuten Kokemäenjoen suisto. Luonnontilaiset suurjoet ovat olleet erittäin merkittäviä nahkiaisen, vaellussiian, lohen, meritaimenen, ankeriaan, harjuksen sekä etelässä toutaimen nousureittejä sekä lisääntymis- tai kasvualueita, mutta lähes kaikkien suurjokien alkuperäiset vaelluskalakannat ovat tuhoutuneet. Luontotyypin esiintymistä vain Tornionjokea ei ole padottu.

Esimerkkinä havumetsävyöhykkeen latvapurot

Runsaskasvustoinen pieni puro sammaloituneen kuusikon keskellä.
Kytäjä, Hyvinkää. © Kuva: Seppo Tuominen.

Luonnehdinta: havumetsävyöhykkeen latvapurot ovat ensimmäisen uomahierarkiatason puroja eli pienimpiä vallitsevasti pysyvävetisiä puroja, joihin ei laske sivu-uomia. Yläpuolella ne vaihettuvat ilman selvää rajaa kausikuiviin noroihin. Kaksi latvapuroa muodostaa yhtyessään uomaluokittelun toisen hierarkiatason eli puron tai pikkujoen. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa havumetsävyöhykkeen latvapuroihin tulkittiin turve- ja kangasmaiden latvapurot erotuksena erikseen arvioiduista savimaiden latvapuroista.

Latvapuroille on ominaista suuri vuotuinen virtaaman ja lämpötilan vaihtelu, ja poikkeuksellisen kuivina ajanjaksoina ne ovat alttiita kuivumiselle. Latvapurot voivat olla pohjavesivaikutteisia, ja niihin sisältyy runsaasti alueellista ja paikallista vaihtelua virtaaman tasaisuuden, erilaisten virtaustyyppien (kosket, suvannot) yleisyyden sekä veden ravinteisuuden ja pH:n suhteen. Vedenlaatumuuttujista etenkin pH:n vaihtelu aiheuttaa suurta vaihtelua pohjaeläin- ja sammalyhteisöissä luontotyypin sisällä, sillä luokkaan kuuluu sekä luontaisesti happamia että neutraaleja tai lievästi emäksisiä puroja emäksisten kivilajien esiintymisalueella.

Luonnontilaisille latvapuroille on havumetsävyöhykkeellä leimallista suuri uomaan kaatuneen tai sinne kulkeutuneen puuaineksen määrä. Puuaines tehostaa uoman ravinteiden, kiintoaineksen ja orgaanisen aineksen pidätyskapasiteettia, suojaa eliöitä tulvien ja jäätymisen aiheuttamilta fysikaalisilta häiriöiltä, tarjoaa ruokailu-, suoja- ja lisääntymispaikkoja kaloille ja selkärangattomille sekä lisää huomattavasti pinta-alaa ekosysteemin toiminnalle tärkeiden päällyskasvustojen (mikrobeista, levistä, sienistä ja alkueläimistä koostuva ns. biofilmi) muodostumiselle.

Luontotyypin koskiosuuksia luonnehtii usein runsas sammalpeite, joka pidättää hienojakoista orgaanista ainesta ja tarjoaa suojaa pohjaeläimille. Latvapurot voivat kuivua poikkeuksellisen kuivina vuosina, minkä vuoksi niiden pohjaeläimistössä esiintyy kuivumista kestäviä sekä tehokkaasti leviäviä lajeja ja lajikoostumus on melko epävakaa. Kalastoltaan latvapurot ovat niukkalajisia, mutta paikallisten purotaimenkantojen tai kymmenpiikin ja törön kannalta ne voivat olla merkittäviä lisääntymisalueita.

Julkaistu 27.1.2020 klo 16.12, päivitetty 4.2.2020 klo 12.47