Maatalouden muutokset ja perinnebiotooppien väheneminen

Perinnebiotooppien määrä on vähentynyt Suomessa jo 1880-luvulta alkaen, mutta niiden määrän ja laadun kato kiihtyi entisestään sotien jälkeen ja 60-luvulta nykypäivään tultaessa niistä on hävinnyt jo yli 90 %.

Laakso jonka pohjalla virtaa laitumien ja puiden reunustama joki
Somerolla Rekijoen polveilevassa laaksossa ovat Häntälän notkot. Kun savisten rinteiden metsittäminen ei aikoinaan onnistunut, päätettiin aloittaa laiduntaminen uudelleen. Uhanalainen perhonen pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) on sen ansiosta vahvistanut kantaansa. © Kuva: Tapio Heikkilä

Viljelyn tehostaminen oli armotonta niityille

1880-luvulla maataloushallinto vahvistui, viljelyn tehostamiseen liittyvää koulutusta lisättiin ja niittyjä alettiin runsaammin raivata pelloiksi, aloittaen näin perinnebiotooppien alamäen. Tuolloin niittyjä arvioidaan olleen noin 1,6 miljoonaa hehtaaria. Niittypinta-ala väheni yli puolella vuosina 1880–1920 samalla kun peltoala yli kaksinkertaistui. Erityisesti tuoreiden niittyjen määrä väheni voimakkaasti jo 1800-luvun lopussa pellonraivauksen takia, ja niiden määrä on vähentynyt jatkuvasti koko 1900-luvun ajan. Ketojen määrän väheneminen lienee ollut 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa hitaampaa kuin tuoreiden niittyjen. Karuutensa vuoksi ketoja raivattiin vähemmän pelloiksi, ja pääosa kedoista on ilmeisesti vasta myöhemmin metsitetty. Järven- ja joenrantaniittyjen taantuminen on ilmeisesti alkanut jo varhain.

Kuvaaja, jossa niittyjen pinta ala laskee dramaattisesti 1880-luvulta lähtien ja peltojen pinta-ala kasvaa voimakkaasti.
Niitty- ja peltoalan kehitys vuodesta 1880 alkaen.

Perinnebiotooppien väheneminen jatkui koko 1900-luvun alkupuoliskon ja kiihtyi vielä 1950-luvun jälkeen. Tällöin keinolannoitteiden käyttö lisääntyi merkittävästi, maatalous koneellistui ja niittyjä raivattiin vilja- ja nurmipelloiksi. Suomi oli silti edelleen 1960-luvun lopulla pientilavaltainen ja niityt sekä luonnonlaitumet olivat vielä melko tavallisia.

Maatalouspolitiikan suuri vaikutus

Metsälaidunten ja hakamaiden väheneminen on ollut voimakasta jo ennen 1950-lukua, mutta väheneminen ei ole ollut niin jyrkkää kuin useimmilla niittytyypeillä. Työläimmät perinteiset toimintatavat, kuten lehdesten teko ja kevätsiivous lehdesniityillä sekä nummien kulotus, loppuivat lähes kokonaan jo 1940–1950-luvuilla. Maatalouspolitiikka edellytti 1960-luvulta lähtien tilakoon kasvattamista ja uutta teknologiaa, mikä nopeutti pientilojen häviämistä. Koneellisen lypsyn myötä lehmät haluttiin pitää lähellä tilakeskusta ja vain nuorkarja jäi laiduntamaan kauempana oleville laitumille. Peltonurmien yleistyessä niittoniityt jäivät hiljalleen kokonaan pois käytöstä tai ne muutettiin laitumiksi. Niittyjä myös raivattiin runsaasti pelloksi, metsitettiin tai ne jäivät käyttämättöminä kasvamaan umpeen. Karjatilojen määrän väheneminen ja maaseudun autioituminen väestön muuttaessa Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla jouduttivat osaltaan kaikkien perinnebiotooppien määrän vähenemistä. Samalla alkoi tilojen erikoistuminen yhden tuotantosuunnan tiloiksi, tilakoko kasvoi ja karjatilojen määrä väheni. Syrjäseuduilla perinnebiotooppien perinteinen käyttö jatkui pisimpään.

Lehmät juoksevat perinneniityllä.
Perinnemaisemaa hoitavia lehmiä Ollilan tilalla Kolilla, Lieksassa. © Kuva: Kaisa Raatikainen
 

Metsälaidunten määrän vähenemisen suurin syy on ollut maa- ja metsätalouden sekakäytössä olleiden metsien siirtäminen metsätalouskäyttöön. Laiduntavan karjan on katsottu vähentävän metsän tuottoa. Jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien on metsätalouden neuvonta voimaperäisesti korostanut metsälaidunnuksen vahingollisuutta puuntuotannolle. Vähenemisestään huolimatta metsälaidunnus säilyi yleisenä aina 1950–1960-luvuille asti. Metsälaitumia tilastoitiin vielä vuonna 1965 noin 1,36 miljoonaa hehtaaria, mutta niiden määrä vähentyi hyvin nopeasti 1960–1970-luvuilla.

Lomarakentaminen – kauniin maiseman moderni uhka

1960-luvulta nykypäivään tultaessa perinnebiotooppien väheneminen on jatkunut erityisesti rakentamisen (tiet, asunnot, tuo­tantorakennukset, vesirakentaminen) toimesta. Esimerkiksi lomarakentaminen, joka lisääntyi Suomessa voimak­kaasti 1970-luvulta alkaen, on tuhonnut etenkin kallio­ketoja ja ketoja. Rantarakentamiseen liittyvät rantojen ruoppaukset ovat heikentäneet erityisesti maanko­hoamisrannikon rantaniittyjä. Vesirakentaminen taas on hävittänyt ranta- ja tulvaniittyjen luontotyyppejä.

Julkaistu 26.6.2019 klo 9.56, päivitetty 9.7.2019 klo 13.44