Oulun piiri-insinöörit ja työkohteet

Joenperkaustöitä Oulun maanviljelysinsinööripiirin alueella 1900-luvun alkupuolella.
Joenperkaustöitä Oulun maanviljelysinsinööripiirin alueella 1900-luvun alkupuolella.

Maanviljelysinsinööpiirin piiri-insinöörit

Vuonna 1905 Oulu itsenäistyi omaksi kuudenneksi piirikokonaisuudekseen. Ensimmäisenä maanviljelysinsinöörinä tehtäviä hoiti I. A. Schroederus vuosina 1905–1907. Hän siirtyi kuitenkin kahden Oulun vuoden jälkeen Etelä-Suomeen ensimmäiseen piiriin insinööriksi ja muutti myöhemmin nimensä Hallakorveksi. Se kuulemma sopi hyvin maanviljelysalan miehelle. Schroederuksen seuraajina olivat vuoteen 1913 saakka M. H. Eronen ja vuosina 1913–1914 virkaatekevänä V. Mäkinen, kunnes 1. joulukuuta 1914 vakinaiseen virkaan astui maanviljelysinsinööri Artur Winter. Hänen lähdettyään vuosikymmenen lopulla pois Oulusta hoiti avointa virkaa kesäkuuhun 1922 saakka V. Mäkinen. Hänet nimitettiin sittemmin Turun piiriin, ja Oulun piirin maanviljelysinsinööriksi tuli vuonna 1922 O. Hirvinen. Kesäkuusta 1934 lähtien yli sotavuosien maanviljelysinsinöörinä toimi Väinö I. Polvinen, joka olikin pitkäaikaisin piiri-insinööri Oulussa.

Vuonna 1913 Oulun piirin palveluksessa oli myös kaksi työnjohtajaa, joiden virkanimikkeet muuttuivat seuraavana vuonna rakennusmestareiksi. Vuosi 1920 oli hallinnon kannalta merkittävä, sillä piiriin nimitettiin toinen insinööri hoitamaan kasvanutta työmäärää.

Työkohteiden luonne

Piirin työtehtävät jakaantuivat kahteen osaan, tutkimuksiin ja käytännön kaivuutöihin. Vuosittaisten toimitusten määrä oli 1900-luvun alkuvuosina 10–30 välillä ja kaivuutöitä yleensä viidestä kymmeneen kohteessa. Vaikeudeksi tuli 1920-luvun alkuun mennessä se, että käynnistettyjä hankkeita saatiin suoritettua loppuun vuosittain niukasti, jolloin kesäajalle kasaantui yhä enemmän keskeneräisiä kohteita.

Käytännön kaivuutöiden rinnalla maanviljelysinsinööripiirin tehtäväkenttää olivat suunnittelutyöt. Toimituksia tehtiin maanviljelyshallituksen määräyksestä ennen kaikkea vesistöissä, ja vuosittaiset kohteet olivat luonteeltaan:

  1. järvenlaskuja
  2. vesiperäisten maitten kuivatuksia
  3. ojien perkauksia
  4. ojitussuunnitelmia
  5. niittyjen vesityshankkeita.

Pääpaino oli 1910-luvulta 1930-luvulle saakka ”viljelemättömien soiden kuivatuksissa”, kuten Oulun piirin insinöörit itse tehtävät määrittelivät. Järvenlaskut olivat jääneet tuolloin jo vähemmistöön Pohjois-Pohjanmaalla, mutta Lapissa ne olivat edelleen vahvasti mukana vesistötehtävinä.

Työttömyystyöt

Hätäaputyöt olivat perinteisesti suunnattu teiden rakentamiseen sekä jokien perkauksiin, järvenlaskuihin ja suonkuivatuksiin. Varsinkin soiden kuivattamisia oli vielä 1800-luvun lopulla helppo järjestää Pohjois-Suomessa melkein missä tahansa, sillä pienten soiden suunnitelmiin ei niin kiinnitetty huomiota. Pääasia oli, että laskusuunta saatiin selville. Suonkuivatusten nähtiin karkottavan myös hädän tuojan eli hallan, joka ”kehittymättömissä oloissa aiheutti hirvittäviä vitsauksia” ja kulkutauteja, kuten 1900-luvun alun maanviljelysinsinöörit luonnehtivat varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomen oloja.

Katojen tuoman kurjuuden sijaan tuli vaikeuksia tuottamaan 1900-luvulla uudenlainen yhteiskunnallinen ilmiö: työttömyys. Sen lieventämiseksi valtio järjesti runsaasti yleishyödyllisiä varatöitä maanparannus-, metsänparannus ja tienrakennustöinä. Oulun maanviljelysinsinööripiirissä tehtiin myös 1930-luvulla huomattava määrä maanparannustöiden nimellä olleita varatöitä, joilla oli suora vaikutus asuttujen seutujen ympäristöön.

Pulavuosina 1930-luvulla nousivat työttömyystyöt päärooliin maanviljelysinsinööripiirin kaivuutöissä, ja se merkitsi yhtäältä suurten perkaushankkeiden käynnistämistä mutta toisaalta myös lukuisia pieniä työkohteita.

Työttömyystöinä tehtyjä varatöitä oli Oulun piirissä vuosina 1931–1936 yhteensä 194, joista jokien ja purojen perkauksia oli 40 ja suonkuivatuksia 154. Niihin käytettiin 15 miljoonaa markkaa valtion rahoitusta (yli 5 miljoonaa euroa 2000-luvun rahanarvolla), josta suurin osuus kului vuonna 1933. Tuolloin myös työttömyystyökohteita oli eniten eli 77 paikassa.

Työntekijöiden lukumäärä oli korkeimmillaan vuosittain aina tammikuun ja maaliskuun välisenä aikana; enimmillään varatyöntekijöitä oli vuoden 1933 tammikuussa 1 050 henkeä ja vielä maaliskuussa 950 henkeä. Kohteista suurimmat olivat 1930-luvun työttömyystöissä Raution Siiponjoella, Nivalan Malisjoella, Mutaojalla, Karvos-, Väli- ym. ojilla, Pulkkilan Naarastenojalla, Utajärven Kormunojalla ja Luomas–Murronsuolla sekä Säräisniemen Purorämeellä.

Töiden lukumäärä

Yksittäisistä piirin kohteista suurimpia olivat Siikajoen ja Vääräjoen perkaushankkeet sekä Pyhäjoen koskien perkaukset. Mittava kohde oli myös 1920-luvun alussa käynnistynyt Pyhäjärven laskuhanke. Lisäksi maanviljelysinsinööri teki satunnaisesti myös maaherran määräämiä töitä, kuten siltojen ja rumpujen rakentamisia kuivatusalueille. Myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen ne olivat yksi keskeisimmistä maanviljelysinsinööripiirin työkohteista asutusalueilla.

Oulun maanviljelysinsinööripiirissä kasvoi tehtyjen vesistö- ja maanparannussuunnitelmien määrä vauhdilla vuosien 1921–1940 aikana, Vastaavasti myös valmistuneiden töiden määrä nousi 1920-luvun jälkipuolelta lähtien huomattavasti:

vuodet

töiden lukumäärä

hyötyala ha

kustannukset mk 

1921–1925

73

24 649

8 774 045

1926–1930

149

18 633

11 463 178

1931–1935

329

22 282

18 335 424

1936–1940

276

19 738

20 738 852

 

Vaikka valmistuneiden kaivuutöiden määrä kasvoi vastaavalla tavalla kuin suunnitelmienkin, ei hyötypinta-alassa tapahtunut kovin merkittävää lisäystä. Kaiken kaikkiaan tehtävien pääpaino siirtyi 1930-luvulla suonkuivatuksista jokiperkauksiin, ja vähitellen myös luonnonniittyjen merkitys väheni peltoheinän yleistyessä.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Oulun maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset ja toimitukset 1920–1939. Oulun vesipiirin arkisto. OMA.
Julkaistu 13.8.2019 klo 13.58, päivitetty 15.8.2019 klo 10.53
Aihealue: