Joenperkauskomitea

Komitean tehtävä

Piiritason jatkuvasta suunnittelutyöstä huolimatta ei valtiojohdossa ollut selvää käsitystä siitä, miten perkaustöitä koko maan tasolla toteutettiin. Niinpä hallitus asetti 1920-luvun lopulla niin sanotun joenperkauskomissionin tutkimaan, mitkä perkaustyöt oli syytä toteuttaa ja missä tärkeysjärjestyksessä. Tehtävät olivat vastaavia kuin hallituksen samoihin aikoihin asettamilla tiekomiteoilla, sillä valtion laajojen ja kustannuksiltaan suurien kohteiden toteuttamisessa oli kokonaisnäkemyksen luominen tarpeellista.

Joenperkauskomissiolla oli useita konkreettisia tehtäviä muun muassa määrärahojen osalta, mutta etukäteen hallitus oli kuitenkin määritellyt 12 jokea, jotka tuli ensisijaisesti sisältyä komiteaselvitykseen. Pohjois-Pohjanmaalta mukana olivat Kalajoki, Pyhäjoki, Siikajoki, Kiiminkijoki ja Iijoki. Lisäksi Peräpohjolan puolelta määriteltiin mukaan Simojoki.

Mietinnön sisältö

Joenperkauskomitea sai mietintönsä valmiiksi tiiviin työskentelyn jälkeen vuonna 1930. Se oli läpikäynyt etukäteen määriteltyjen kohteiden kanssa kaikkiaan 85 vedenjärjestelytyötä ja arvioinut niiden merkityksen ja kustannukset. Komitean mukaan seuraavan kymmenen vuoden aikana olisi tarvittu yli 367 miljoonaa markkaa (vastaa noin 115 miljoonaa euroa 2000-luvun arvolla) jokien perkaustöihin silloisten normaalien vuotuisten määrärahojen lisäksi. Valtion tuli kustantaa kokonaan 12 kohdetta, joista valtaosa oli Pohjois-Suomessa.

Perkaustöillä kaavailtiin saatavan yli 168 000 hehtaarin hyötyalueen, josta eniten olisi tullut Oulun lääniin: noin 29 000 hehtaaria. Perkaussuunnitelmien painopisteet sijoittuivat neljälle alueelle Suomessa: Pohjois-Pohjanmaalle, Etelä- ja Keski-Pohjanmaan raja-alueelle, Satakuntaan ja Karjalan Kannakselle.

Komitea painotti perkauksien pääasiallisena hyötynäkökulmana tulvahaittojen ehkäisemisen. Sen mukaan perkaustöillä ei useinkaan ollut onnistuttu poistamaan tulvien tuottamia haittoja, koska jokien alajuoksulla toteutetut työt olivat olleet tehottomia yläjuoksun maankuivatustöiden vuoksi.

Kriittisiä näkökohtia

Näkemykset saivat kuitenkin kritiikkiä osakseen. Erityisesti professori I. A. Hallakorpi, joka oli toiminut vuosisadan alussa myös muutaman vuoden Oulun maanviljelysinsinöörinäkin, toi painavia vasta-argumentteja mietintöä kohtaan. Hän totesi muun muassa, että komitea ei ollut ottanut huomioon 1920-luvulla vallinnutta hyvin sateista jaksoa, joka vaikutti myös tulvakorkeuksiin. Hallakorven mukaan myös suomaiden kuivatus ja viljeleminen aiheuttivat huomattavaa painumista, joka kasvatti myös tulvia. Painuminen saattoi olla Pohjanmaalla jopa 2–3 metriä. Hänen mukaansa perkauksista saavutettava hyöty oli ollut vähäinen suhteessa kustannuksiin ja siksi kansantaloudellisesti täysin kannattamattomia. Hallakorven mielestä ei ollut mielekästä siirtää asutusta taloudellisesti liian suurilla kustannuksilla toteutetuille, vain osittain kuivattamille ja tulvanalaisille maille.

Valtio ei lähtenyt toteuttamaan joenperkauskomitean esittämiä laajoja vesistötoimenpiteitä sellaisenaan, eikä 1930-luvun alkupuolen pulavuosina siihen olisi ollut taloudellisia edellytyksiäkään. Komission näkemyksillä oli kuitenkin painava vaikutus hankkeiden käynnistymiselle pulavuosien jälkeen.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Komiteanmietintö 1930:6
  • Paavolainen 1989
Julkaistu 7.10.2019 klo 10.28, päivitetty 7.10.2019 klo 10.28
Aihealue: