Siuruan ja Kollajan allashankkeet

Ensimmäiset suunnitelmat

Tie- ja vesirakennushallitus oli saanut valtioneuvostolta tehtäväksi jo vuonna 1959 selvittää edellytykset veden säännöstelyaltaan rakentamisesta Iijoen vesistöön. TVH:ssa päädyttiin parhaimpana tuloksena erityisen suuren tekoaltaan rakentamiseen ja sille edullisimmaksi sijoituspaikaksi Siuruanjoen alueen. Hanke julkistettiin loppuvuodesta 1963. Perusajatuksena oli padota Siuruanjoki keskijuoksultaan niin, että alueelle olisi muodostunut pinta-alaltaan 250 neliökilometrin tekojärvi, jonka tilavuus olisi ollut 1 100 miljoonaa kuutiometriä.

Pohjolan Voima Oy piti vielä 1960-luvulla hanketta kuitenkin liian kalliina, vaikka TVH:ssa se nähtiin kannattavana valtion mahdollisten tukien ansiosta. Valtioneuvosto ei kuitenkaan suostunut 1960-luvulla tukemaan altaan rakentamista.

Tekoallas uudelleen esille

Energiakriisi 1970-luvun alkupuolella nosti 1950-luvun lopun suunnitelman Siuruan altaasta uudelleen pinnalle ja nyt erityisesti Pohjolan Voiman nostamana. Voimayhtiö lähti suunnittelemaan tekoallasta ensisijaisesti tuolloin jo rakennetun Iijoen alaosan kevättulvahuippujen kokoamiseen ja siten palvelemaan voimalaitosten sähköntuotantoa.

Jo 1970-luvulla korostettiin hanketta varten muodostetussa Siurua-työryhmässä myös kevättulvien torjuntaa Pudasjärvellä altaan avulla. Toimikunta katsoi vuonna 1978 valmistuneessa mietinnössään, että Siurua-allas ei olisi aiheuttanut huomattavia ja laajalle ulottuneita vahingollisia muutoksia ympäristön luontosuhteisiin.

Vesihallitus ja vesipiiri eivät vastustaneet rakentamista, mutta vesiviranomaiset korostivat, ettei valtion olisi tullut toimia luvanhankkijana allashankkeessa, koska suurin hyödyn saaja olisi ollut voimatalous. Siksi sen tuli olla myös luvanhakijana.

Valtioneuvosto oli todennut jo vuonna 1970 periaatteenaan, että valtio olisi tukenut uusia allashankkeita vain sillä edellytyksellä, että ympäristönsuojelunäkökohdat ja altaan moninaiskäyttöä koskevat asiat olisi otettu huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Mukana suunnitteluvaiheessa olivatkin muun muassa vesiviranomaiset.

Päätös Siurua-altaasta jäi myös valtioneuvoston ratkaistavaksi, mutta sitä ei tehty ennen vuoden 1987 koskiensuojelulakia, joka hyväksyttiin eduskunnassa kiivaan keskustelun jälkeen. Lain perusteella allashanketta ei toteutettu.

Kollajan esilletulo

Kollajan tekoallas nousi suunnittelukeskiöön 1980-luvulla. Siinä oli tuolloin kyse nimenomaan voimalaitostarpeista, mutta Iijoki suojeltiin vesivoimarakentamiselta. Erityisessä Kollaja-paketissa oli kytketty toisiinsa Iijoen jatkorakentaminen ja Pudasjärven turvevoimalaitos, mutta kun voimalaitoshankkeita ei voitu lähteä toteuttamaan, myös turvevoimalan toteuttaminen alkoi kangerrella.

Ympäristöhistorian näkökulmasta prosessissa oli vahvana ohjaavana tekijänä eduskunnan lisäksi kansalaismielipide, jota saatiin julkisuuteen muun muassa vuonna 1983 aloitetuilla Iijokisouduilla. Suojelua varten oli perustettu myös Iijoen suojelutoimikunta, joka ajoi joen suojelemista lainsäädännöllä.

Edullinen aiesopimus

Pudasjärven kunnalla ja Pohjolan Voima Oy:llä oli aiesopimus turvevoimalan ja Kollajan altaan yhteyteen rakennettavan voimalaitoksen rakentamisesta ja tuotonjaosta. Kunta ja seurakunta olisivat päässeet vesivoimaosuuksien suhteessa ilman omia investointeja osallisiksi lähes 25 %:n osuudella Kollajan voimalaitoksen sähköntuotosta.

Aiesopimus rikkoo hokeman haittojen jäämisestä paikkakunnalle ja hyötyjen valumisesta muualle. Kunnalle poikkeuksellisen edullisen hankkeen raukeaminen koskiensuojelulakiin oli luonnollisesti pettymys.

Koskiensuojelulakia kompensoivat toimet

Pettymystä lievitti pääministeri Kalevi Sorsan hallituksen tekemä päätös kompensoivista toimista, joihin sisältyi mm. 5 000 hehtaaria turvetuotantosoiden kunnostamista Pudasjärvelle kaavailtua turvevoimalaitosta varten. Oulun vesi- ja ympäristöpiiri sai toteutettavakseen turvesoiden kunnostustoimeksiannon käyttäen tarkoitukseen työministeriön työllisyysvaroja. Valtion lupaamista tukitoimista huolimatta voimalaitokselle ei ilmaantunut halukasta ja kyvykästä rakentajaa. SDP:n oululainen kansanedustaja Liisa Jaakonsaari hoputti mahdollisia rakentajia esille uhkaamalla rakentaa voimalaitoksen vaikka omin käsin, elleivät muut sitä tekisi.

Pohjolan Voiman näkökulmasta tilanne oli hankala, sillä yhtiöllä oli periaatteessa voimassa ollut sopimus valtion kanssa voimalaitosrakentamisesta. Koskiensuojelulain perusteella Pohjolan Voima sai korvauksia rakentamatta jättämisestä ja allashankesuunnitelmat hiipuivat 1980-luvun lopulla. Laajamittaisen vesivoimarakentamisen tyrehdyttyä Pohjolan Voima Oy keskittyi Iijoella vesistörakentamisen jälkihoidollisen kehittämiseen. Näyttävimmät tulokset saavutettiin voimatalouden piirissä olevan asutuksen vesihuollon kehittämisellä ja kuivien tai vähävetisten uomanosien maisemoinnilla.

Kollajan rakentaminen 2000-luvulla

Kollajan allashanke nousi jälleen esille 2000-luvun jälkipuolella ohijuoksutusten ongelmien, säätövoiman, tulvahuippujen tasaamisen ja tulvasuojelun sekä ilmastonmuutoksen torjumisen vuoksi Kollaja 2008 -nimellä. Kollajan altaasta käynnistettiinkin YVA-menettely, jossa selvitettiin kaavaillun tekojärven vaikutuksia Pudasjärven yläpuoliseen vesistöön sekä Pudasjärven ja Haapakosken voimalaitoksen välistä osuutta Iijoesta.

Arviointiselostus luovutettiin toukokuussa 2009 yhteysviranomaisille, jotka antoivat siitä lausuntonsa vuoden 2009 loppupuolella. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus katsoi syksyllä 2009 antamassaan lausunnossaan, että Kollaja-hanke heikentäisi merkittävästi Pudasjärven Natura-alueen luontotyyppejä sekä aiheuttaisi muutenkin haitallisia ympäristövaikutuksia.

Lähtökohtaisesti Kollajan uudessa suunnitelmassa oli pyritty ottamaan huomioon keskeisellä tavalla ympäristövaikutukset muun muassa siten, että veden virtaus Iijoessa olisi ollut riittävä kalojen elinympäristön ja maiseman turvaamiseksi. Vedenlaatu olisi myös haluttu säilyttää virkistyskäyttöön ja kalastukseen soveltuvina.

Ei kokonaisvaikutusten selvitystä

Suunnitelma sai kuitenkin yhä voimakasta vastustusta osakseen, ja erityisesti asiassa vedottiin koskiensuojelulakiin. Sen ei katsottu mahdollistavan rakentamista. Ympäristöministerinä 2000-luvun lopulla toiminut keskustan Paula Lehtomäki ilmoitti ennen yhteysviranomaisen lausunnon valmistumista nojaavansa omassa ratkaisussaan Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen kantaan.

Kun yhteysviranomaisen kanta Kollajan altaan rakentamiselle oli kriittinen tai suorastaan kielteinen, ympäristöministeri ilmoitti, että hän ei vie hanketta eteenpäin. Näin ollen hankkeen kokonaisvaikutusta ympäristöön, energiantuotantoon, työllisyyteen ja aluetalouteen ei selvitetty. Sitä puutetta korosti myös PVO-Vesivoima Oy:n toimitusjohtaja arvioidessaan yhteysviranomaisten kantaa. Menettelyssä ei edetty kestävän kehityksen toimintatapojen mukaisesti.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Haastattelutiedot
  • Hankemuistiot. PPYA
  • Hoffman 1993
  • Kaleva 28.10.2009
  • Komiteanmietintö 1939:14
  • Naukkarinen 1974
  • projektit.ramboll.fi/yva/pvo/kollaja-hanke
  • Siurua-työryhmän mietintö 1978
  • Ursin 1975
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Ympäristövaikutusten arviointi YVA ja SOVA
Julkaistu 7.10.2019 klo 14.01, päivitetty 7.10.2019 klo 14.01
Aihealue: