Vesihuollon vaiheet

Vesihuollon käsite

Vesihuolto on käsitteenä varsin moderni suomen kielessä, sillä termi luotiin 1950-luvulla silloisen Kaupunkiliiton koolle kutsumassa työryhmässä. Vielä 1970-luvun alussa ei edes Nykysuomen sanakirja tuntenut vesihuollon käsitettä, vaan käytössä oli vanha termi vesilaitos, jolla oli alkujaan ymmärretty vettä käyttänyttä tuotantolaitosta kuten vesimyllyä ja sahaa. Teknisen kehityksen myötä vesilaitoksilla alettiin tarkoittaa erityisesti laitoksia, jotka huolehtivat vesijohtoveden hankinnasta, puhdistamisesta ja jakelusta.

Vähitellen 1950- ja 1960-luvulla mukaan tuli veden jakelua laajempi huolenpito, joka kertoo samalla myös ympäristövaikutusten huomioonottamisen tarpeesta yhdyskunnissa. Veden käytön seurauksista tuli myös huolehtia jätevesien asianmukaisella käsittelyllä, joten vesihuolto tuli kattamaan koko pitkän ketjun alkulähteiltä takaisin luontoon palautuvaan veteen.

Vesihuollolla tarkoitetaan nykyaikana sekä vedenhankintaa että vesiensuojelua eli vedenkäytön koko ketjua pinta- tai pohjaveden otosta sen käsittelyyn, jakeluun ja käyttöön sekä jäteveden johtamiseen, käsittelyyn ja loppusijoittamiseen. Laveasti ymmärrettynä vesihuoltoon voidaan katsoa kuuluvaksi myös vedenotto- ja jäteveden purkualueiden kunnostustoimenpiteet.

Ensimmäiset vesijohtolaitokset kaupunkeihin

Vesijohtolaitokset ja lokaviemärit ovat olleet Suomessa ennen kaikkea kaupunkien historiaa, mikä on tietysti ymmärrettävää, sillä kaupunkien kasvaessa perinteinen talousveden hankinta yksityisistä ja yhteisistä kaivoista ei riittänyt tyydyttämään väestön tarpeita. Vesi alkoi ehtyä ja veden laatu huonontua.

Tampere ja Helsinki olivat suurina kaupunkeina edelläkävijöitä vesijohtolaitosten organisoinnissa, sillä Tampereelle tehtiin ensimmäiset yritykset veden johtamisesta puuputkia pitkin kaupungin keskustaan jo vuonna 1835. Ensimmäinen varsinainen vesilaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1876. Tampereelle vesijohto rakennettiin 1880-luvun alussa, Viipuriin vuonna 1892 ja neljäntenä kaupunkina Ouluun vuonna 1902. Seuraavana vuonna vesijohtolaitos aloitti toimintansa myös Turussa.

Paloturvallisuudesta puhtaan juomaveden tarpeseen

Vesiverkoston luomiseen johdatti aluksi kuitenkin kaupunkien paloturvallisuus eikä niinkään ihmisten vedentarve, sillä puukaupungit olivat tulelle alttiita. Esimerkiksi Oulussa raivosi vuonna 1882 suurpalo, jossa apteekkari Nordforsin talosta lähteneessä tulipalossa tuhoutui 27 taloa. Vuonna 1889 liekit tekivät tuhojaan Myllytullissa. Vuoteen 1917 mennessä oli Suomen kuuteentoista kaupunkiin perustettu vesilaitos.

Paloturvallisuuden rinnalle tuli nopeasti mukaan myös puhtaan talousveden tarve, joka edesauttoi samalla myös terveyttä ja hygieniaa. Keskeinen kysymys oli myös veden hankinta. Viipurin vesilaitos käytti pohjavettä, mikä johti kiivaaseen väittelyyn pohjaveden hyödyntämismahdollisuuksista. Lopulta päädyttiin käyttämään pintavesiä raakavesilähteenä, vaikka jo 1900-luvun alussa olisi ollut mahdollista yhdistää pinta- ja pohjavesimenetelmät. Pohjavesiä siirryttiin hyödyntämään laajamittaisemmin vasta 1960-luvulta lähtien.

Oulussa saastunutta kaivovettä

Oulussa jouduttiin vesijohtoveden tarpeellisuuden eteen kaikkien edellä esille tulleiden syiden vuoksi. Vuoden 1882 suurpalo osoitti vedensaannin vaikeudet hätätilanteessa. Samoin 1880-luvun alkuvuosina riivanneet kulkutaudit ja lavantauti pakottivat selvittämään juomaveden puhtautta. Vanhastaan kaupunkien taloihin oli rakennettu oma kaivo, mutta niiden lisäksi 1800-luvun puolivälissä tehtiin myös yleisiä vedenottopaikkoja Oulujokirantaan ja kaupunkialueelle kolme yleistä kaivoa. Vuonna 1883 helsinkiläinen laboratorio tutki näytteet neljästä kaupungin kaivosta, jotka kaikki olivat likaantuneita. Orgaanisia aineita, klooria, ammoniakkia ja salpietarihappoa oli imeytynyt lantasäiliöistä ja käymälöistä suoraan kaivoihin.

Kahden vuoden kuluttua tehtiin edellistä huomattavasti laajempi selvitys, jossa Helsingin kemiallinen tutkimuslaitos selvitti 34 Oulun kaivon veden laadun. Tulos oli murheellinen: kaikkien kaivojen vesi oli juomavedeksi kelpaamatonta. Myös jokivesi oli kaupungin rantamilla heikentynyt laadultaan, sillä Koskenniskaan oli sijoittunut vuonna 1881 kasarmi, josta jätteet menivät suoraan jokeen. Samoin 1880-luvulla alueelle rakennettiin lääninvankila, ja kosken äärellä oli jatkuvasti kasvanut lääninsairaala. Pahimpana likaajana oli kuitenkin Åströmin massiivinen nahkatehdas, joka laski jätevetensä suurelta osin suoraan Oulujokeen.

Vesijohtoverkoston rakentaminen Ouluun

Oulun kaupunginvaltuusto muodosti vuonna 1885 erityisen valiokunnan, jonka tehtäväksi tuli selvittää mahdollisuudet puhtaan talousveden saamiseksi kaupunkilaisille. Jo kaksi vuotta aikaisemmin asia oli ollut esillä kaupunginvaltuustossa, kun palokomissio oli esittänyt vesijohdon rakentamista. Samaan aikaan valtion laitoksissa suunniteltiin käsipumppaamoa kasarmin ja lääninsairaalan sekä myös rakenteilla olleen rautatien tarpeisiin. Vuonna 1886 kaupunki sai lainaa vesijohtolaitoksen rakentamiseksi, mutta suurten kustannusten vuoksi hanke viivästyi. Vasta vuonna 1897 kaupunkivaltuusto hyväksyi vesi- ja viemärijohdon rakentamisen, mutta 700 000 markan laina epäedullisin ehdoin siirsi töiden aloittamista.

Lopulta Oulussa päädyttiin vuonna 1902 kustannuksiltaan edulliseen ratkaisuun, jossa rakennettaisiin ainoastaan juomavesijohto eikä likaviemäriä. Pumppu ja vedenottopaikka sijoitettiin Kurkelan rantaan, ja työt pääsivät käyntiin kahden vuosikymmenen valmistelujen jälkeen kesällä 1902. Vesijohto saatiin valmiiksi neljässä kuukaudessa. Kurkelan rannan pumppaamossa höyrykone nosti yhdeksän litraa vettä sekunnissa Intiönkankaalle 9,7 metrin korkeuteen, josta vesi virtasi omalla paineellaan alemmas kaupungissa olleisiin kahteen säiliöön. Niistä olivat vielä erilliset pienet haarat. Asukkaat saivat käydä hakemassa ämpäreillä ja saaveilla vettä säiliöistä tulleista putkista. Näin Pohjois-Suomen ensimmäinen vesijohtoverkosto oli saatu toimintaan.

Myös viemärijärjestelmät tulivat käyttöön aluksi kaupungeissa, joista Oulun jälkeen myös Pohjois-Suomen muihin kaupunkeihin rakennettiin verkostot 1920- ja 1930-luvun kuluessa.

Ensimmäiset vesitornit

Selvää oli, ettei Oulun järjestelmä ollut kovin pitkään käyttökelpoinen, sillä vähäisen paineen vuoksi vesi ei jaksanut nousta esimerkiksi kaupungin korkeisiin rakennuksiin ja vedentarve oli jatkuvassa kasvussa. Tuotettu vesimäärä ja paine eivät riittäneet, mutta siitä huolimatta verkostoa laajennettiin vanhalta pohjalta vähitellen eri puolille kaupunkia. Vasta vuosina 1926–1927 rakennettu Intiön vesitorni helpotti ratkaisevasti Oulun kaupungin vesijohtoveden toimituksia. Arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelemaan 39 metriä korkean tornin vesisäiliöön mahtui 600 m3 vettä.

Tosin Åströmin nahkatehtaalle Myllytulliin oli valmistunut vuonna 1921 oma vesitorninsa, jonka oli suunnitellut arkkitehti Birger Federley. Sitä ei yhdistetty kaupungin vesijohtoverkostoon, vaikka tehdas oli sitä esittänyt, sillä kaupunginvaltuusto hylkäsi tarjouksen. Intiön vesitorni oli käytössä vuoteen 1969, jolloin Puolivälinkankaan vesitorni valmistui.

Vesisäiliöiden tehtävä oli paitsi varastoida vettä niin tasata paineenvaihteluita verkostossa. Vanhimmat säiliöt, kuten muun muassa Helsingin Eläintarhassa, Viipurin Papulassa ja Tampereen Pyynikissä rakennettiin pääosin maan alle. Ensimmäinen varsinainen vesitorni tehtiin vuonna 1910 Hankoon.

Vesihuollon yleissuunnitelmat ja rakentaminen

Keskeisiä Pohjois-Pohjanmaan vesihuollon kehityksessä olivat myös sitä varten laaditut yleissuunnitelmat. Oulun vesi- ja ympäristöpiirin alueella laadittiin vuosien 1975–1994 aikana kaikkiaan 16 suunnitelmaa vesihuoltoa ja vedenhankintaa varten. Ensimmäinen oli Pyhäjokivarren vesihuoltosuunnitelma vuonna 1975. Suomen ensimmäinen yleissuunnitelma oli laadittu Hämeenlinnan seudulle vuonna 1972.

Keskeistä suunnitelmissa oli synnyttää kuntien välille yhteistyötä, jonka avulla vesijohtolinjojen rakentaminen oli järkevää ja kustannuksiltaan tehokasta. Vesi- ja ympäristöhallinto pyrkikin ohjaamaan osapuolet yhteistoimintaan taloudellisin, tiedollisin ja vesilain mukaisin oikeudellisin keinoin.

Vesihuollon kehittämisen pääpiirteet kohdentuivat Pohjois-Pohjanmaalla 1970-luvun alusta lähtien aluksi tila- ja pohjavesiselvityksiin, joiden jälkeen oli mahdollista keskittyä vesihuollon yleissuunnitelmien laadintaan. Oulun vesi- ja ympäristöpiiri ryhtyi myös kouluttamaan kuntatasolla vesihuoltoon suunnittelijoita, jotka pystyivät piirin opastuksella laatimaan kuntakohtaisia suunnitelmia.

Toteuttamisvaihetta varten oli vesi- ja ympäristöviranomaisten johdolla myös järjestettävä rahoitusta. Rakentamisvaiheeseen liittyivät myös kuntarajat ylittävät yhdys- ja syöttövesihankkeet, jotka olivat 1980-luvulla pääosin valtion vesihuoltotöitä. Järjestelmällisen työn tuloksena vedenhankinnan piiriin saatiin Pohjois-Pohjanmaalla 1980-luvulla jo yli 90 prosenttia ja viemäröinninkin piiriin liki 70 prosenttia väestöstä. Myös puhdistamotilanne kehittyi 1980-luvulla tyydyttävälle tasolle.

Pohjavesivarojen hyödyntämisen edellytykset

Oulun vesi- ja ympäristöpiirissä asetettiin tavoitteeksi 1980-luvun lopulla vedensaannin turvaaminen kaikissa tilanteissa sekä pohjavesivarojen ja muun maankäytön yhteensovittaminen. Siihen kytkeytyi myös Oulun kaupungin pohjavesihanke, jonka toteuttaminen venyi kuitenkin yli 2000-luvun.

Tietous Pohjois-Pohjanmaan pohjavesivaroista oli puutteellinen, eikä esimerkiksi maa-aineksen oton vaikutuksia pohjavesiin tunnettu vielä 1900-luvun lopullakaan riittävästi. Se oli omiaan herättämään myös kansalaisten aktiivisuuden pohjavesikysymyksissä. Vesi- ja ympäristöviranomaisilta odotettiin silti selkeitä ja perusteltuja kannanottoja pohjavesien suojelun aiheuttamista rajoituksista maankäytölle, näin etenkin kunnissa, yrityksissä ja myös yksityisten taholla.

Kehittämistyössä nousi olennaiseksi pohjavesiolosuhteiden entistä yksityiskohtaisemmat selvitykset, jotta riittävän tarkat suoja-alueet muun muassa vedenottamoille oli mahdollista tehdä.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Hautala 1976
  • Hyvärinen 2004
  • Kaleva 15.11.1899
  • Katko–Lehtonen 1999
  • Manninen 2002
  • Oulun vesi- ja ympäristöpiirin alueen vesihuollon yleissuunnitelmat 1975–1994. PPYA
  • Vesihuollon kehittämisen pääpiirteet haja-asutusalueilla. PPYA
  • www.ymparisto.fi > Pohjois-Pohjanmaa > Vesihuolto > Vedenhankinta
Julkaistu 7.10.2019 klo 14.55, päivitetty 7.10.2019 klo 14.55
Aihealue: